Pitkin syksyä lukutaito ja lukeminen on ollut julkisessa keskustelussa, mm. Finlandia-palkittu kirjailija Iida Rauma käsitteli niitä palkintopuheessaan 30.11.2022. Syksyn 2021 kirjoitustaidon ylioppilaskokeessa lukeminen ja lukutaito olivat kantavat teemat. Lukemiseen tarttuu seuraavassa esseessä abiturientti Edith Spitz.
On meissä runotytöissä muutakin
Mikä tytössä on vialla, kun hän ravaa päivä toisensa jälkeen kirjaston nurkassa lusimassa ja hautoo mielessään kirjan juonia kuin murhaa? Hän on runotyttö ja rustaa runoja, kuten äiti keittää lapsilleen joulupuuroa: täysmaidolla ja täynnä rakkautta. Lukevia lapsia ja nuoria tuomitaan kuin oikeuden edessä, ja harrastuneisuutta kirjallisuuteen pyritään kitkemään kuin rikkaruohoja kukkakedosta. Samalla Yle ilmoittaa, että taas on nuorten poikien lukeneisuus vähentynyt. Prosentit laskevat ja tilastot hälyttävät punaista vaaraa. Ja silti tuohon, joka kirjaston nurkassa lukee, suhtaudutaan kuin loiseen yhteiskunnassa. Mitä Pottereita se käsiinsä hamuaa? Missä sen vanhemmat ovat?
Muistan sen keväisen iltapäivän, kun äiti vei minut arviolta nelivuotiaana kirjastoon hankkimaan ensimmäistä kirjastokorttiani. Nimessä kirjaimet menivät yli allekirjoitukselle varatun alueen rajojen, mutta sillä ei ollut merkitystä. Tärkeintä oli, että äiti seisoi hymyillen vieressä ja antoi lapsen olla luova. Tuona päivänä lainasin myös ensimmäisen kerran itse kirjastosta. Kirjastokäynnit olivat lapsuudessani tavallisia. Arkeen kuuluivat myös veljien kanssa nautitut iltasadut. Oli väistämätöntä, että tällainen arki päättyisi joskus. Myöhemmin veljet hurahtivat ensimmäisinä taiteeseen ja teknologiaan, kuten musiikkiin ja videopeleihin. Itse pidin yhä tiukasti kiinni Maikki Harjanteen Mintusta, sekä Mini-kirjoista. Aikanaan kyseinen harrastus kehittyi lukemiseksi ja itsenäisiksi vierailuiksi kirjastoautoon. Ja aina vanhempani kehottivat minua jatkamaan. He antoivat minulle eväät lukemiseen ja lainasivat tietokonettaan, jotta pystyin itse kirjoittamaan. Samanaikaisesti alakoulussa yhteiset tarinatuokiot jatkuivat. Ystäväni painoivat päätä pöytään ja huokailivat tuskastuneina, kun itse vieressä kuvittelin kokonaisen maailman mieleeni. Vasta kuudennella luokalla opin, ettei monilla edelleenkään ollut kirjastokorttia.
Vanhemmat eivät aina ole ne, jotka rohkaisevat lasta lukemaan. Myös sisarukset voivat tutustuttaa toisena lukemisen ihmeelliseen maailmaan, kuten Fernando Aramburu kirjoittaa romaaninsa Äidinmaa (2020, suom. Sari Selander) luvussa. Romaanissa seurataan sitä, miten eri tahot suhtautuvat lukemiseen. Toisaalta vanhemmat nuhtelevat lukevaa lasta, kun taas sisar kehottaa veljeä kaikesta huolimatta toteuttamaan itseään lukemalla. Muut ihmiset ympärillä eivät ymmärrä pojan harrastusta ja lähestyvät häntä kuin mappia väärässä arkistolaatikossa. Miten muut saattaisivatkaan tietää, että lukeva sielu etsii vastauksia sille, mitä ei ymmärrä, mutta toisaalta hakee maailmoja, joihin paeta todellisuutta. Kyseiset ajatukset ilmenevät myös Aramburun romaanista. Teos raapaisee lisäksi sitä pintaa, joka kuvaa puuttumista toisten asioihin. Miksi muut oikeastaan edes välittävät niin paljon toisten lukemisesta? Todellisuudessa ainoastaan itse kirjallisuutta harrastavan suhtautuminen on tärkeää. Jos itse pitää jotain asiaa merkityksellisenä, niin miksi antaa muiden puuttua siihen?
Aramburun romaanin henkilöhahmot tiuskivat lukevalle lapselle tämän uudesta harrastuksesta. Kuten elämässä yleensä, muut kirjoja lukevat ihmiset suhtautuvat toisiin kirjoja lukeviin myönteisemmin kuin ulkopuoliset. He nauttivat yhdessä kirjoista kuin kokaiinista ja sulkevat muut oman fantasiamaailmansa ulkopuolelle. Lukija on ulkopuoliselle todella kuin narkomaani, joka on omien tunteidensa vanki. Usein ajatellaan, että lukijat ovatkin juuri herkkiä ja normaalia tunteellisempia. Lukijat näkevät maailman sinisten silmien läpi ja elävät yksisarvisten ja haltijoiden kanssa pilvilinnoissa seitsemännessä taivaassa. Heillä ei ole mitään käsitystä todellisuudesta. Aramburun romaanissa lukemisen väitetään turmelleen nuoren lapsen muuttamalla tämän herkemmäksi ja teoksen sanoin “kaunosieluksi”. Todellisuus on kuitenkin se, että lukija on alusta saakka ollut herkkä ja tunteellinen. Lukeminen on ainoastaan saanut tämän puolen esille aiempaa vahvemmin.
Kirjallisuuden narkomaaniset vaikutukset esitellään myös Olof Lagercrantzin tietokirjan Lukemisen ja kirjoittamisen taidosta (1986, suom. Timo Hämäläinen) katkelmassa. Lukemisen huumaavuuden lisäksi Lagercrantz käsittelee katkelmassa suhtautumista kirjallisuuteen, sekä tämän suhtautumisen muutosta historiassa. Kuten Aramburu, Lagercrantz kirjoittaa, miten ennen kartettiin kirjoja lukevia, kun taas nykyään heitä hamutaan omaan lähipiiriin. Ja kuitenkin lukijoita käsitellään vähemmistönä. Tällainen näkemys nostetaan esille myös Lagercrantzin katkelman lopussa, kun hän vahvasti toteaa, miten “samalla hetkellä kun lukeminen luokitellaan hienoksi, joksikin joka asettaa lukijan toisia ylempään luokkaan”. Lukijoita käsitellään siis alhaisempina olentoina kuin muita. Olemme juuri niitä keijuja ja lemminkäisiä Tolkienin kirjoista, joissa lohikäärmeet syöksevät kyliä maan tasalle ja sormusten hallussapito mittaa maailman mahtia.
Eräs hyvä ystäväni totesi kerran, että olen muita ihmisiä ilkikurisempi ja tällä tavoin pahempi, koska olen hiljainen runoja rustaava tyttönen. Lisäksi minua kohdellaan harrastukseni takia joissain piireissä sellaisena, kuin en tietäisi mitään todellisesta maailmasta. Jo sekin, että olen aikanaan muuttamassa opiskelemaan toiselle paikkakunnalle saa hälytyskellot soimaan läheisteni mielessä. Miten ikinä saatankaan selvitä kaikesta? Eihän minulla runotytöllä ole lainkaan käsitystä mistään. Ruskea sinisilmäinen katseeni vaeltaa naiivin tytön elinympäristöä ja metsästää vain ympäriltään herra Rochesterin tai Fitzwilliam Darcyn kaltaisia karskeja miehiä. En tiedä muusta, niin se vain on. Vaikka todellisuudessa saattaa olla, että lähimmäiseni eivät halua uskoa, että olen tietoinen ulkoisesta maailmasta. Tiedän, että maailmassa kulkee Ian McEwanin Sovituksen Paul Marshalleita. Muun muassa heidän takiaan en halua ajoittain kävellä ilman seuralaista tietyissä paikoissa. Tuolloin elän niissä pimeissä puistoissa vieraiden ihmisten keskellä omien pilvilinnojeni sijasta. En ratsasta yksisarvisella vaan elämän arvaamattomuuden ratsulla. Lagercrantz sivuaa teoksensa katkelmassa juuri sitä, miten vain harvoilla kirjoja lukevilla on todellinen käsitys eri kirjojen käsittelemistä asioista. Vaikka heillä ei suoranaisesti olisi kosketusta tiettyihin todellisuuden tapahtumiin, lukijat saattavat silti ymmärtää ja osata varautua todellisuutta varten. Joskus siniset piilolinssit on yhtä helppo ottaa pois kuin laittaa päälle.
Lukemiseen ei välttämättä puututa, mutta usein sitä tuomitaan. Sivustakatsojat määrittelevät kansien väliin hukkuneen henkilön täysin. Näiden kansien välissä olevat sanat, ne saavat lukijat herkiksi. Tunteet purkautuvat hennon tuulenvireen lailla, eikä tunteitaan tietenkään saa nyky-yhteiskunnassa ilmaista, etenkään herkkyyttä ja haavoittuvaisuutta. Ihmiset katsovat kirjaston nurkassa lusivia lapsia ja kauhistelevat ilmiötä. Todellisuudessa toisen ihmisen lukeminen kuuluu näille propagoijille yhtä paljon kuin se, miten kovasti herra Rochester rakastaa neiti Ingramia: ei lainkaan ja kenties vielä vähemmän.
